Blog Layout
Talven ystäviä
2. maaliskuuta 2021
”Sinä olet tuulessa hioutunut mies, luoto jota laineet alati lyö. Sinä olet taivaalla palelevan Otavan valo, jota kaupungin säihke syö.”
-Tuure Kilpeläinen
On varhainen ystävänpäivän aamu, kello viisi. Silmät ovat vielä lähes ummessa ja mieli muistelee unia. Pimeään taloon kylän laidalla syttyy pieni lamppu, syntyy kahvi ja pöydälle leviää kartta. Silmäluomi alkaa virkistyä ja katse lakaista karttalehteä. Paperilla avautuu kotiseutu, Tunturi-Lappi, ja tekeillä on suunnitelma. Määrä on lähteä maastoon esittelemään uudelle tuttavalle paikkoja. Täällä on tällaista, tuolla on tuollaista; avotunturissa kämppä, korkeuskäyrän kupeessa komea laavupaikka, keron takana kurureitti täynnä reisisyvää umpista, läheisellä huipulla taas puhutteleva maisema, joka rajautuu aina Pöyriksen vaaroille asti. Löytyy muikean muotoinen järvi kangasmaiden kätköstä. Siellä on myös kiemurtava talvijoki, oikea koskikaran hyppelypaikka. Täytän tyhjenneen kupin ja totean mielessäni (mielissäni), ettei kaksi päivää tutkimista riitä tokikaan kuin raapaisuun.
Reppu on valmis, tykötarpeet kyytissä ja olen liikkeellä. Muu maa nukkuu kun kiertelen hiljaksiin tunturiketjun itäpuolelle. Aamuluonto ympärillä on mustanpuhuvia kuusimetsiä ja turkoosia taivaanrantaa; yksi talvinen yllätys tämäkin yhdistelmä, omituisen toimiva kontrasti, värejä kuin toisesta maailmasta. Kerran vastaavana hetkenä eräs asiakkaani tokaisi koko paikan Narniaksi. En kiellä.
Pysähdyn kesken matkan tutuksi tulleelle avaralle paikalle ison vuoman laitaan, missä Pallaksen massiivit antavat itään. Pysähdyn vain katsellakseni. Hiljaisuus on hauras ja käsin kosketeltava, ilma kirkas ja näkyvyys valtava, ja katseeni maisemassa tarkentuu yhteen paikkaan. Pyhäkuru, jylhä ja kesytön kolkka.
Katson hiljaa ja melkein näen siellä sinut, yksin ja perille päässeenä. Parta kuurassa ja terve hymy kasvoilla punnitset lumitilannetta, muistelet viime viikkojen tuulia ja tuiskaa, mittailet silmällä rinnekulmia, arvioit riskejä vielä hetken ja sitten kaikki muuttuu. Olet yhtä suksien liikkeen kanssa ja hetken olemassa on vain vauhti, sinä ja Pyhäkuru. Olit talven suuri ystävä ja sinussa asui ihailtava muoniolainen aktiivisuus. Menetimme sinut kesällä pian kaksi vuodenkiertoa sitten. On ollut ikävä ja yhteiset retket vireänä muistoissa, erityisesti tällaisena aamuna. Tämä on ystävänpäivän hetkeni kanssasi ja olet tänään mukana matkassani.
Loppupäivä antaa ihastuttavaa ulkoilmaelämää, josta jään kiitolliseksi pitkään. Paikat vakuuttivat uuden tuttavan kauneudellaan ja jatkosuunnitelmia kudotaan. Vielä illansuussa kotiin palatessa mieli palaa aamuisiin ajatuksiin ja elettyihin hetkiin kaivatun ystävän kanssa. Muistan, miten kerran lennätettiin sinut silmät sidottuina kauas tunturiin, lentäjä oli lahjottu pysymään vaiti ja sinä sait suunnistaa ilmojen halki. Muistan, kuinka elokuisella taimenjahdilla 50km maalikylistä kannettiin toisiamme vuoronperään reppuselässä yli seudun märimpien rimpien, että edes toisen reppanajalat ja rakkolaastarit pysyisivät kuivina. Muistan, kuinka eräänä tammikuun aamuna -37 asteen pakkasessa vein sinut Kerässiepin perälle alkaaksesi vaelluksen. Pakkasit ahkioon jäätelötuutin, jotta erämaan ylikuumassa saunassa olisi sitten jotakin viilentävää evästä. Veikeä ukko!
Huomaan olevani raukeasti väsynyt päivän kulkemisista. Viimeinen ajatus ennen kyliä on todeta, että Tunturi-Lapin talvinen erämaa pitelee monia tarinoita, jotka vielä on kertomatta.
Teksti: Mikael Heikkilä
Kuva: Karri Kivinen
Kysyessäni kolmosluokkalaisiltani, mistä ottaisimme kuukausittaisen säähavaintokuvan ystävyysluokkatoimintaa varten, monen ehdotus oli lintutorni. Puthaanrannantien lintutornista ja sen ympäristöstä on tullut tärkeä paikka minulle ja oppilailleni vuosien varrella. Jo esiopetusvuonna kävimme säännöllisesti lintutornilla matikkakävelyiden tiimoilta. Noilta ajoilta lapset muistavat useita käytäntöjä, joita pyytävät nykyäänkin toteutettaviksi. Monen suosikki vaikuttaa olevan juokseminen tornille johtavalla hiekkatiellä. Myös majojen rakentaminen lähimetsään sekä kivien ja lumipallojen heittäminen järveen ja puunrunkoon ovat olleet mieluisia. Lintutorni on kätevän lähellä koulua. Kävelymatka sinne saattoi tosin kestää kauankin eskariaikana. Pysähdyimme nimittäin joka kerta, kun joku hihkaisi nähneensä matkan varrella ympyrän. Hän kertoi sitten muille, missä näki tuon ympyrän. Toisinaan matkan varrelta etsittiin lukumääriä ja pysähdyttiin, kun joku huusi "kolme". Kerran löysimme kolme P-kirjainta mainostekstistä: Palveleva rautakauppa. Matematiikkaa on siis kaikkialla, ei ainoastaan matikan tunneilla. Kun laitamme "matikkalasit" silmille, huomaamme maailman olevan täynnä matematiikkaa. Pienten oppijoiden matematiikan harjoituksiin ei aina tarvita välineitä tai voidaan käyttää luonnonmateriaaleja. Mittasimme esiopetusvuonna kahden hiekkaan piirretyn viivan etäisyyden askelilla ja pohdimme, miksi mittaustulos ei ollut kaikilla sama. Kepeillä mittasimme kaverin pituutta, lintutornin tolppien väliä ja rappusten leveyttä. Saimme kokemuksia mittaamisesta, vaikka emme olleet vielä tutustuneet standardoituihin mittavälineisiin. Lintutorniin noustessamme jokainen eskarilainen laski rappuset. Sama tehtiin tornista laskeuduttaessa. Huomasimme, että lukumäärä on sama huolimatta siitä, kummasta suunnasta aloitetaan laskeminen. Nyt kolmannella luokalla tämä on jo itsestäänselvää. Lokakuun alussa lintutornilla ottamassamme säähavaintokuvassa lehdet olivat jo pudonneet puista. Oli avartavaa nähdä netissä ystävyysluokkiemme ottamat kuvat. Helsingissä puut olivat vielä vihreitä, kun taas Kokkolassa ja Kontiolahdella ruska oli parhaimmillaan. Marraskuun kuvien lumimäärässä oli isot erot paikkakuntien välillä, kuten taitaa olla myös tulevina kuukausina. Teksti ja kuva: Laura Lantto
Olimme monta vuotta pohtineet muuttoa pohjoisempaan Rovaniemeltä, pienet kylät kiehtoivat ja kaipasimme enemmän luontoa ympärille. Kyläyhteisöt etenkin kiinnostivat, semmoinen yhteinen tekemisen meininki. Kun puolison yritys tuli tiensä päähän, ja esikoinen oli lähdössä koulutielle, totesimme että se on nyt tai ei koskaan. Aina voi tulla takaisin, mutta tulevaisuudessa harmittaa, jos jää kokeilematta. Nyt olemme asuneet täällä puolitoista vuotta ja arki on asettunut uomiinsa. Muutimme kesällä Kätkäsuvantoon, ja täältä kyllä olemme sen kyläyhteisön löytäneet. Naapureiden kanssa on milloin mitäkin projektia menossa, autetaan toisiamme puolin ja toisin, oli kyse sitten puutöistä tai kanalan siirtämisestä. Jos sokeri loppuu, naapurista löytyy. Lapset varmaan muuttaisivatkin naapuriin, jos emme estäisi. On semmoinen perusluottamus, että jos apua tarvii, sitä saa ja kysyä voi aina, sitten neuvotaan eteenpäin. Aamuisin viemme koululaiset bussipysäkille, johon heidät bussi sitten palauttaa iltapäivällä. Pitkä välimatka keskustaan ei haittaa, kun menoja vähän suunnittelee. Myös yhteiskyytejä lasten harrastuksiin järjestetään ystävien kanssa. Harrastusten määrä pienellä paikkakunnalla yllätti, ja kyllä täälläkin saisi itsensä kiireiseksi, jos haluaisi. Tiedän, että pienilläkin paikkakunnilla on omat haasteensa, mutta kyllä silti lasken sen isoksi plussaksi, että tuttuja naamoja on joka puolella. Kaupassa, kirjastossa, lasten harrastuksissa ja vanhempainilloissa. Se luo turvaa ja luo yhteisöllisyyttä. Meille on tärkeää viettää mahdollisimman paljon aikaa perheenä, ja täällä kyllä moni tuntuu jakavan sen elämäntyylin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen on helppo tapa olla yhdessä ja kerätä yhteisiä kokemuksia. Lasten kanssa hillasuolla rämpiminen, tunne, kun kala nappaa kiinni tai tuntureilta tähystäminen kaukaisuuteen. Kokemukset jäävät sydämeen, ja täältä niitä kokemuksia löytää kyllä joka nurkalta. Muoniolaiset ovat muutenkin ihan uskomattoman välitöntä sakkia. Täällä tulee heti tunne, että tänne kuulun ja täältä jos lähden, pala itsestä jää tänne. Toisten auttaminen tuntuu olevan muoniolaisille sydämen asia, ja elämä täällä on leppoista ja soljuvaa, ei ole kiire mihinkään, kun kaikki on jo tässä. Teksti ja kuvat: Selina Kuure
Tradenomin opinnot lähestyivät loppusuoraa, olin etänä opiskellut muutaman vuoden ja muutto Muonioon tapahtui siinä välissä. Hyvin äkkiä hoksasin, että kunnalle voisin hakea harjoitteluun ja siellä varmasti riittäisi tekemistä. Yrityspuolen markkinointihommat olivat jo ennestään tuttuja, joten tuntui kiinnostavalta kokeilla miltä viestintä ja markkinointi näyttää kunnan puolella. Kehittämispäällikön kanssa tavattiin, ja heti kyllä tuntui vastaanotto tervetulleelta. Mielenkiintoisia tehtäviä ja projekteja löytyi, ja paljon sai myös mennä oman mielenkiinnon mukaan. Kunnalla on selkeästi halua mennä eteenpäin ja kehittyä, ja se onkin hyvä lähtökohta kehittämisintoiselle opiskelijalle. Myös opinnäytetyölle löytyi aihe, joten loput opinnot menisivät sujuvasti yhdessä paikassa. Yhteistyö onkin sujunut jouhevasti, ja työt ovat sujuneet joustavasti etänä ja välillä toimistolla. Paljon on saanut tehdä omien aikataulujen mukaan, sekä sovittaen harjoittelun perhe-elämään. Työyhteisö on ollut rento, kannustava ja heidän kanssaan on ollut helppo toimia. Työtehtävät ovat olleet hyvin vaihtelevia, kokemuksia on kertynyt reppukaupalla ja itseään on päässyt toteuttamaan sekä haastamaan erilaisissa projekteissa. Koska suuntaudun digitaaliseen myyntiin ja markkinointiin, työtehtäviin on kuulunut mm. somen päivitys ja suunnittelu, uutisten kirjoittaminen, verkkosivujen päivittäminen ja kehittäminen, sekä verkkosivujen käytettävyystutkimuksen suunnittelu ja toteutus. Isoimpana tekijänä harjoittelun onnistumisessa nostan kuitenkin sen, että sinuun ja osaamiseesi luotetaan. On aivan eri lähtökohta tehdä ja oppia asioita, kun sinua ei epäillä joka käänteessä. Luottamus on antanut itselle motivaatiota tehdä asioita ja kokeilla uutta, ja sillä on ollut valtava merkitys myös oppimisen kannalta. Ehkä luottamuksen pohja löytyy siitä, että täällä on onnellisia ihmisiä, jolloin se väistämättä näkyy perusolemuksessakin. Ollaan luottavaisia sekä tyytyväisiä itseen ja toisiin. Teksti ja kuvat: Selina Kuure
Muonion kunta