Blog Layout
”Muistoissa melojan säilyy se ain”
5. lokakuuta 2020
Sääennuste iltapäivälle oli sitä lajia, joka poikii tunteen pirttipäivästä ja sisälle jäämisestä. Lupaili sakeahkoa sumua, melko koleaa ilmanalaa ja sateenkin mahdollisuus oli olemassa. Ei ollut se lähtevin mieli. Jos tällaisena hetkenä muistuu kuitenkin mieleen, että tärkeintä on liikkeelle lähteminen, saattaa löytää jotakin yllättävää ja säväyttävää. Olosuhteet paljastuvat vain sille, joka lähtee ja katsoo. Jos tuhrupäivästäkin löytää hyviä syitä seikkailla ulkona, pitäisi valoisan päivän olla melkoista juhlaa.
Ajattelen Muonion vesiä, sen lukuisia erikokoisia järviä, suurta valloittavaa Väylää ja pikkuisia virkeinä polveilevia puroja. Muistan Samuli Paulaharjun joskus kirjoittaneen, muistaakseni kirjassa ’Kiveliöitten kansaa ’, että ”Kalan takia tänne on tultu, eikä maan.” Nälkä laittoi väen sauvomaan ylös joet ja lompolot erämaihin, missä pitkälti vesi ja veden vilja ruokkivat heidät. Kuinka tärkeitä olivatkaan vedet ihmisille silloin, kuinka tärkeitä ne ovatkaan nyt.
Meillä on Muoniossa hurmaavat vedet. Kiitollisena niitä pähkäilen ja se onkin helppoa juuri nyt, koska kellun kapeassa pitkässä kajakissa keskellä tyyntä Jerisjärveä. Vesi allani on tyyni kuin peili. Se tekee kuvajaisen kaikesta. Ympäröivien saarten havulatvat piirtyvät terävinä sahalaitoina taivaanrantaan. Keimiötunturin alemman laen raidoittaa erimuotoiset sumunriekaleet, jotka laskevat tunturista alas järvelle. Kokemus kirkkaan veden ja usvaisen taivaan välissä on niin vahva, että merkityksen tuntu ja mitä hienoin erämainen tunnelma saapuvat täysin pinnistelemättä. Lisäksi samaan aikaan kun seudun hienojen vaelluskohteiden lähtöpaikoilla on vilkasta, ei täällä näy ketään. Kuin kaikki rauha ja hiljaisuus vaikuttaisi olevan nyt minun.
Meloessa ja katsellessa tätä kaikkea, mielessä vilahtaa ristiriitainen ajatus. Tunnen halua tuoda tänne jonkun näkemään tämän saman, juuri tässä valossa ja nimenomaan vesiltä käsin. Samanaikaisesti haluan kätkeä näkymän kaikilta, että siinä olevat aarteet vain varjeltuisivat. Ensimmäinen ajatus puhuu oikeudesta nauttia luonnonympäristöstä, toinen tehtävästä pitää siitä tarkoin huolta. Ehkei se siis olekaan ristiriita.
Tämä vuosisatojen ajan ’kysytty ja haluttu’ Jierisjärvi allani tunnen onnellisuutta ympäristöstämme ja huomaan hymyileväni. Rantaudun yhdelle niistä saarista, joilla se on luvallista ja pidän pienen tauon. Pikkuinen saari on melkoinen piilopaikka. Kävelen sen ympäri verrytellen jäseniä, katselen sen sammalia ja kasveja, ja evästelen vähän. Olen perillä.
Mietin kuinka hienot vesillä liikkumisen mahdollisuudet meille on annettu ja hymähdän tyytyväisenä. Jokiretki kanootilla, kumiveneen reitti Äijäkosken jylhässä meiningissä, venematka verkkopaikalle, tai tämä kajakilla lipuminen pitkin järvenselkiä ovat kaikki mitä parhaimpia tapoja nauttia lähiluonnostamme. Monelle meistä maakravuista se on lisäksi ihan uusi ja virkistävä näkökulma nähdä, mitä meillä oikeastaan ympärillämme on. Iloitaan siitä isosti, ja pidetään samalla huolta.
Ainiin, jos kellään heräsi ajatus, että tätä näkökulmaa luonnosta nauttimiseen olisikin hauska kokeilla, on se ensinnäkin lämpimästi suositeltavaa ja toiseksi erittäin mahdollista. Nyt lähestyy aika, että välillä pitää hiihtää vähän, mutta sen jälkeen sitten.
Teksti: Mikael Heikkilä
Kuva: Eva Kajan
Kysyessäni kolmosluokkalaisiltani, mistä ottaisimme kuukausittaisen säähavaintokuvan ystävyysluokkatoimintaa varten, monen ehdotus oli lintutorni. Puthaanrannantien lintutornista ja sen ympäristöstä on tullut tärkeä paikka minulle ja oppilailleni vuosien varrella. Jo esiopetusvuonna kävimme säännöllisesti lintutornilla matikkakävelyiden tiimoilta. Noilta ajoilta lapset muistavat useita käytäntöjä, joita pyytävät nykyäänkin toteutettaviksi. Monen suosikki vaikuttaa olevan juokseminen tornille johtavalla hiekkatiellä. Myös majojen rakentaminen lähimetsään sekä kivien ja lumipallojen heittäminen järveen ja puunrunkoon ovat olleet mieluisia. Lintutorni on kätevän lähellä koulua. Kävelymatka sinne saattoi tosin kestää kauankin eskariaikana. Pysähdyimme nimittäin joka kerta, kun joku hihkaisi nähneensä matkan varrella ympyrän. Hän kertoi sitten muille, missä näki tuon ympyrän. Toisinaan matkan varrelta etsittiin lukumääriä ja pysähdyttiin, kun joku huusi "kolme". Kerran löysimme kolme P-kirjainta mainostekstistä: Palveleva rautakauppa. Matematiikkaa on siis kaikkialla, ei ainoastaan matikan tunneilla. Kun laitamme "matikkalasit" silmille, huomaamme maailman olevan täynnä matematiikkaa. Pienten oppijoiden matematiikan harjoituksiin ei aina tarvita välineitä tai voidaan käyttää luonnonmateriaaleja. Mittasimme esiopetusvuonna kahden hiekkaan piirretyn viivan etäisyyden askelilla ja pohdimme, miksi mittaustulos ei ollut kaikilla sama. Kepeillä mittasimme kaverin pituutta, lintutornin tolppien väliä ja rappusten leveyttä. Saimme kokemuksia mittaamisesta, vaikka emme olleet vielä tutustuneet standardoituihin mittavälineisiin. Lintutorniin noustessamme jokainen eskarilainen laski rappuset. Sama tehtiin tornista laskeuduttaessa. Huomasimme, että lukumäärä on sama huolimatta siitä, kummasta suunnasta aloitetaan laskeminen. Nyt kolmannella luokalla tämä on jo itsestäänselvää. Lokakuun alussa lintutornilla ottamassamme säähavaintokuvassa lehdet olivat jo pudonneet puista. Oli avartavaa nähdä netissä ystävyysluokkiemme ottamat kuvat. Helsingissä puut olivat vielä vihreitä, kun taas Kokkolassa ja Kontiolahdella ruska oli parhaimmillaan. Marraskuun kuvien lumimäärässä oli isot erot paikkakuntien välillä, kuten taitaa olla myös tulevina kuukausina. Teksti ja kuva: Laura Lantto
Olimme monta vuotta pohtineet muuttoa pohjoisempaan Rovaniemeltä, pienet kylät kiehtoivat ja kaipasimme enemmän luontoa ympärille. Kyläyhteisöt etenkin kiinnostivat, semmoinen yhteinen tekemisen meininki. Kun puolison yritys tuli tiensä päähän, ja esikoinen oli lähdössä koulutielle, totesimme että se on nyt tai ei koskaan. Aina voi tulla takaisin, mutta tulevaisuudessa harmittaa, jos jää kokeilematta. Nyt olemme asuneet täällä puolitoista vuotta ja arki on asettunut uomiinsa. Muutimme kesällä Kätkäsuvantoon, ja täältä kyllä olemme sen kyläyhteisön löytäneet. Naapureiden kanssa on milloin mitäkin projektia menossa, autetaan toisiamme puolin ja toisin, oli kyse sitten puutöistä tai kanalan siirtämisestä. Jos sokeri loppuu, naapurista löytyy. Lapset varmaan muuttaisivatkin naapuriin, jos emme estäisi. On semmoinen perusluottamus, että jos apua tarvii, sitä saa ja kysyä voi aina, sitten neuvotaan eteenpäin. Aamuisin viemme koululaiset bussipysäkille, johon heidät bussi sitten palauttaa iltapäivällä. Pitkä välimatka keskustaan ei haittaa, kun menoja vähän suunnittelee. Myös yhteiskyytejä lasten harrastuksiin järjestetään ystävien kanssa. Harrastusten määrä pienellä paikkakunnalla yllätti, ja kyllä täälläkin saisi itsensä kiireiseksi, jos haluaisi. Tiedän, että pienilläkin paikkakunnilla on omat haasteensa, mutta kyllä silti lasken sen isoksi plussaksi, että tuttuja naamoja on joka puolella. Kaupassa, kirjastossa, lasten harrastuksissa ja vanhempainilloissa. Se luo turvaa ja luo yhteisöllisyyttä. Meille on tärkeää viettää mahdollisimman paljon aikaa perheenä, ja täällä kyllä moni tuntuu jakavan sen elämäntyylin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen on helppo tapa olla yhdessä ja kerätä yhteisiä kokemuksia. Lasten kanssa hillasuolla rämpiminen, tunne, kun kala nappaa kiinni tai tuntureilta tähystäminen kaukaisuuteen. Kokemukset jäävät sydämeen, ja täältä niitä kokemuksia löytää kyllä joka nurkalta. Muoniolaiset ovat muutenkin ihan uskomattoman välitöntä sakkia. Täällä tulee heti tunne, että tänne kuulun ja täältä jos lähden, pala itsestä jää tänne. Toisten auttaminen tuntuu olevan muoniolaisille sydämen asia, ja elämä täällä on leppoista ja soljuvaa, ei ole kiire mihinkään, kun kaikki on jo tässä. Teksti ja kuvat: Selina Kuure
Tradenomin opinnot lähestyivät loppusuoraa, olin etänä opiskellut muutaman vuoden ja muutto Muonioon tapahtui siinä välissä. Hyvin äkkiä hoksasin, että kunnalle voisin hakea harjoitteluun ja siellä varmasti riittäisi tekemistä. Yrityspuolen markkinointihommat olivat jo ennestään tuttuja, joten tuntui kiinnostavalta kokeilla miltä viestintä ja markkinointi näyttää kunnan puolella. Kehittämispäällikön kanssa tavattiin, ja heti kyllä tuntui vastaanotto tervetulleelta. Mielenkiintoisia tehtäviä ja projekteja löytyi, ja paljon sai myös mennä oman mielenkiinnon mukaan. Kunnalla on selkeästi halua mennä eteenpäin ja kehittyä, ja se onkin hyvä lähtökohta kehittämisintoiselle opiskelijalle. Myös opinnäytetyölle löytyi aihe, joten loput opinnot menisivät sujuvasti yhdessä paikassa. Yhteistyö onkin sujunut jouhevasti, ja työt ovat sujuneet joustavasti etänä ja välillä toimistolla. Paljon on saanut tehdä omien aikataulujen mukaan, sekä sovittaen harjoittelun perhe-elämään. Työyhteisö on ollut rento, kannustava ja heidän kanssaan on ollut helppo toimia. Työtehtävät ovat olleet hyvin vaihtelevia, kokemuksia on kertynyt reppukaupalla ja itseään on päässyt toteuttamaan sekä haastamaan erilaisissa projekteissa. Koska suuntaudun digitaaliseen myyntiin ja markkinointiin, työtehtäviin on kuulunut mm. somen päivitys ja suunnittelu, uutisten kirjoittaminen, verkkosivujen päivittäminen ja kehittäminen, sekä verkkosivujen käytettävyystutkimuksen suunnittelu ja toteutus. Isoimpana tekijänä harjoittelun onnistumisessa nostan kuitenkin sen, että sinuun ja osaamiseesi luotetaan. On aivan eri lähtökohta tehdä ja oppia asioita, kun sinua ei epäillä joka käänteessä. Luottamus on antanut itselle motivaatiota tehdä asioita ja kokeilla uutta, ja sillä on ollut valtava merkitys myös oppimisen kannalta. Ehkä luottamuksen pohja löytyy siitä, että täällä on onnellisia ihmisiä, jolloin se väistämättä näkyy perusolemuksessakin. Ollaan luottavaisia sekä tyytyväisiä itseen ja toisiin. Teksti ja kuvat: Selina Kuure
Muonion kunta