Blog Layout
Vihdoinkin talvipesässä!
27. marraskuuta 2020
Pian kolme kuukautta on kulunut siitä, kun pimenevässä syyskuun illassa parkkeerasimme muuttoautomme tulevan talvipesän eteen. Olin viime viikkoina tuskastuneena ja väsyneenä tavaroita paketoidessa miettinyt, että onko tässä mitään valtakunnan järkeä. Muuttaa talveksi yli 800 kilometrin päähän vanhaan taloon, joka nyt sentään oli varusteltu nykyaikaisin mukavuuksin. Olisihan ulkohuussissa tietysti ollut talvipakkasilla tunnelmaa. Talossa ei vakituista asutusta ollut vuosikymmeniin ja siksi vähän hirvitti. Eikä ihan vähänkään. Katsoessani silloin ensimmäisenä iltayönä pihalla vaalean keltaista 1940-luvun torppaa, tiesin, että tämä talvi tulisi olemaan ikimuistoinen osa-aikaisena muoniolaisena.
Kuinka tähän tilanteeseen olinkaan mieheni ja kahden suomenlapinkoiran kanssa päätynyt. Syyttää voisi kai sitä kuuluisaa lapin hulluutta eli köpsyyttä kuten meillä päin sanotaan. Oltiinhan tästä muutosta jo puhuttu vuosia aiemmin, pohjoisessa olimme rampanneet säännöllisin väliajoin ja lähes joka kerta poikenneet myös Muoniossa. Muonioon oli aina helppo tulla, mutta aina vaan vaikeampi lähteä. Suunnittelimme usein ajomatkalla Etelä-Savoa kohti seuraavaa reissua, milloin töiden puolesta olisi seuraavan kerran mahdollisista tulla, miten lomat sattuisivat yhteen ja niin edelleen. Muuttopäätös tänne sinetöitiin vuoden vaihteessa jo ennen koronakevättä ja mieheni pääsi testaamaan olosuhteiden pakosta etätyöskentelyä jo etukäteen. Silloin vuoden vaihteessa mieheni koki olevansa outolintu puhuessaan työpaikallaan muutosta ja etätöiden teosta. Kuinka äkkiä kaikki muuttuikaan, kun tällä hetkellä etätyöskentely on tätä ”normaalia korona-arkea”. Omalla kohdallani etätöiden tekeminen ei ollut mahdollista ja pitkän työputken jälkeen onkin hyvä hengähtää hetki. Ja voisiko olla parempaa paikkaa hengähdystauolle, maailman puhtaimmassa ilmassa.
Mietin ja jahkailin tämän blogikirjoituksen kanssa, mitä minulla olisi annettavaa ja viitsisikö joku tätä vielä lukea. Rohkaisin itseäni sillä, että kyllähän ihmiset kirjoittavat paljon köpsemmistäkin asioista. Tämän hetken onnellinen arki koostuu hyvin yksinkertaisista asioista kuten torpan lämmityksestä, ruoan laitosta ja leipomisesta sekä ulkoilusta ja yleisestä ihmettelystä. Kuten aiemmin mainitsin, torpasta löytyy nykyajan mukavuuksia kuten sähkölämmitys, mutta onhan se leivinuunin ja hellan lämmitys yksi aamuinen (jännitys)ohjelmanumero. Kodikas puuhella lämpiää lähes joka päivä ja samalla siinä tulee keiteltyä aamupuurot ja välillä myös porokahvit. Toisinaan kylmissään oleva hella tupsauttaa savut sisään ja tupaa tuulettaessa kiroilen, että miksi en tänä aamuna tehnyt mikropuuroa. Leivinuunissa paistaminen on myös osoittautunut konstikkaaksi kaikkine häkäpelteineen, mutta alan olla päivä päivältä lähempänä täydellistä pullan paistopintaa.
Tämän vuoden ruska pääsi yllättämään värien ilotulituksella, aikuisiällä en tätä luonnon värinäytelmää ollut päässyt Lapissa vielä kokemaan. Olostunturin polut tulivat tutuiksi syksyn kuluessa ja monesti siellä lenkkeillessä täytyi pysähtyä ja hiljentää vauhtia. Eikä pelkästään mäkisen maaston ja huonon kunnon yhdistelmänä, vaan siitä syystä, että nythän minulla oli pitkästä aikaa sitä kuuluisaa aikaa olla ja nauttia luonnon rauhasta. Nyt oli viimein aika lopettaa suorittaminen ja antaa lappilaisen rennon elämän tyylin virrata suoniini. Muoniossa on ihmisen hyvä olla, mitäpä sitä peittelemään ja kainostelemaan. Ihmisten aito ystävällisyys ja uteliaisuus muukalaisia kohtaan sekä kunnan monet palvelut ovat kotiuttaneet tänne vaivattomasti. Maininnan arvoisena palveluna nyt esimerkiksi kunnan käytännössä ilmainen kuntosali on suuri ihmetyksen aihe. Toki laitteet nyt eivät ihan 2000-luvulle asti ole päivittyneet, mutta vanhat hyväksi havaitut liikkeet kyykyt, mavet ja penat sujuvat tässä punttilassa vallan mainiosti. Patikointimahdollisuuksiakin on lähitienoilla lähes valinnan vaikeuteen asti. Juuvanrovan liepeillä ehdittiin onneksi telttailla sulan maan aikana ja tästä retkestä on vieläkin muistona mustuneet varpaan kynnet. Mieheni on ahkerasti kuluttanut Oloksen ensilumen latua, joten voisi sanoa, että Muonio on liikunnan iloa pullollaan.
Vanha torpan kello raksuttaa lämpimässä tuvassa ja päivä alkaa hämärtyä iltaan. Pihan lumiset koivut ja kuuset näyttävät kuin satukirjan taikapuilta tummentuvaa taivasta vasten. Kiristyvä pakkanen saa rannan jään paukkumaan ja valittamaan, talvi tekee vääjäämätöntä tuloaan. Odotan jännittyneenä tulevaa kaamosta, vaikka en uskokaan sen olevan mikään koettelemus täällä kunnon talvessa. Kolme kuukautta on kulunut nopeasti, kuusi vielä edessä muoniolaisena. Seuraavina kuukausina en aio vaipua talviuneen enkä edes kevyeen horrokseen, vaan aion nauttia täysillä tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta ja olla onnellinen luonnostaan.
Teksti ja Kuvat: Mari Vainio
Kysyessäni kolmosluokkalaisiltani, mistä ottaisimme kuukausittaisen säähavaintokuvan ystävyysluokkatoimintaa varten, monen ehdotus oli lintutorni. Puthaanrannantien lintutornista ja sen ympäristöstä on tullut tärkeä paikka minulle ja oppilailleni vuosien varrella. Jo esiopetusvuonna kävimme säännöllisesti lintutornilla matikkakävelyiden tiimoilta. Noilta ajoilta lapset muistavat useita käytäntöjä, joita pyytävät nykyäänkin toteutettaviksi. Monen suosikki vaikuttaa olevan juokseminen tornille johtavalla hiekkatiellä. Myös majojen rakentaminen lähimetsään sekä kivien ja lumipallojen heittäminen järveen ja puunrunkoon ovat olleet mieluisia. Lintutorni on kätevän lähellä koulua. Kävelymatka sinne saattoi tosin kestää kauankin eskariaikana. Pysähdyimme nimittäin joka kerta, kun joku hihkaisi nähneensä matkan varrella ympyrän. Hän kertoi sitten muille, missä näki tuon ympyrän. Toisinaan matkan varrelta etsittiin lukumääriä ja pysähdyttiin, kun joku huusi "kolme". Kerran löysimme kolme P-kirjainta mainostekstistä: Palveleva rautakauppa. Matematiikkaa on siis kaikkialla, ei ainoastaan matikan tunneilla. Kun laitamme "matikkalasit" silmille, huomaamme maailman olevan täynnä matematiikkaa. Pienten oppijoiden matematiikan harjoituksiin ei aina tarvita välineitä tai voidaan käyttää luonnonmateriaaleja. Mittasimme esiopetusvuonna kahden hiekkaan piirretyn viivan etäisyyden askelilla ja pohdimme, miksi mittaustulos ei ollut kaikilla sama. Kepeillä mittasimme kaverin pituutta, lintutornin tolppien väliä ja rappusten leveyttä. Saimme kokemuksia mittaamisesta, vaikka emme olleet vielä tutustuneet standardoituihin mittavälineisiin. Lintutorniin noustessamme jokainen eskarilainen laski rappuset. Sama tehtiin tornista laskeuduttaessa. Huomasimme, että lukumäärä on sama huolimatta siitä, kummasta suunnasta aloitetaan laskeminen. Nyt kolmannella luokalla tämä on jo itsestäänselvää. Lokakuun alussa lintutornilla ottamassamme säähavaintokuvassa lehdet olivat jo pudonneet puista. Oli avartavaa nähdä netissä ystävyysluokkiemme ottamat kuvat. Helsingissä puut olivat vielä vihreitä, kun taas Kokkolassa ja Kontiolahdella ruska oli parhaimmillaan. Marraskuun kuvien lumimäärässä oli isot erot paikkakuntien välillä, kuten taitaa olla myös tulevina kuukausina. Teksti ja kuva: Laura Lantto
Olimme monta vuotta pohtineet muuttoa pohjoisempaan Rovaniemeltä, pienet kylät kiehtoivat ja kaipasimme enemmän luontoa ympärille. Kyläyhteisöt etenkin kiinnostivat, semmoinen yhteinen tekemisen meininki. Kun puolison yritys tuli tiensä päähän, ja esikoinen oli lähdössä koulutielle, totesimme että se on nyt tai ei koskaan. Aina voi tulla takaisin, mutta tulevaisuudessa harmittaa, jos jää kokeilematta. Nyt olemme asuneet täällä puolitoista vuotta ja arki on asettunut uomiinsa. Muutimme kesällä Kätkäsuvantoon, ja täältä kyllä olemme sen kyläyhteisön löytäneet. Naapureiden kanssa on milloin mitäkin projektia menossa, autetaan toisiamme puolin ja toisin, oli kyse sitten puutöistä tai kanalan siirtämisestä. Jos sokeri loppuu, naapurista löytyy. Lapset varmaan muuttaisivatkin naapuriin, jos emme estäisi. On semmoinen perusluottamus, että jos apua tarvii, sitä saa ja kysyä voi aina, sitten neuvotaan eteenpäin. Aamuisin viemme koululaiset bussipysäkille, johon heidät bussi sitten palauttaa iltapäivällä. Pitkä välimatka keskustaan ei haittaa, kun menoja vähän suunnittelee. Myös yhteiskyytejä lasten harrastuksiin järjestetään ystävien kanssa. Harrastusten määrä pienellä paikkakunnalla yllätti, ja kyllä täälläkin saisi itsensä kiireiseksi, jos haluaisi. Tiedän, että pienilläkin paikkakunnilla on omat haasteensa, mutta kyllä silti lasken sen isoksi plussaksi, että tuttuja naamoja on joka puolella. Kaupassa, kirjastossa, lasten harrastuksissa ja vanhempainilloissa. Se luo turvaa ja luo yhteisöllisyyttä. Meille on tärkeää viettää mahdollisimman paljon aikaa perheenä, ja täällä kyllä moni tuntuu jakavan sen elämäntyylin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen on helppo tapa olla yhdessä ja kerätä yhteisiä kokemuksia. Lasten kanssa hillasuolla rämpiminen, tunne, kun kala nappaa kiinni tai tuntureilta tähystäminen kaukaisuuteen. Kokemukset jäävät sydämeen, ja täältä niitä kokemuksia löytää kyllä joka nurkalta. Muoniolaiset ovat muutenkin ihan uskomattoman välitöntä sakkia. Täällä tulee heti tunne, että tänne kuulun ja täältä jos lähden, pala itsestä jää tänne. Toisten auttaminen tuntuu olevan muoniolaisille sydämen asia, ja elämä täällä on leppoista ja soljuvaa, ei ole kiire mihinkään, kun kaikki on jo tässä. Teksti ja kuvat: Selina Kuure
Tradenomin opinnot lähestyivät loppusuoraa, olin etänä opiskellut muutaman vuoden ja muutto Muonioon tapahtui siinä välissä. Hyvin äkkiä hoksasin, että kunnalle voisin hakea harjoitteluun ja siellä varmasti riittäisi tekemistä. Yrityspuolen markkinointihommat olivat jo ennestään tuttuja, joten tuntui kiinnostavalta kokeilla miltä viestintä ja markkinointi näyttää kunnan puolella. Kehittämispäällikön kanssa tavattiin, ja heti kyllä tuntui vastaanotto tervetulleelta. Mielenkiintoisia tehtäviä ja projekteja löytyi, ja paljon sai myös mennä oman mielenkiinnon mukaan. Kunnalla on selkeästi halua mennä eteenpäin ja kehittyä, ja se onkin hyvä lähtökohta kehittämisintoiselle opiskelijalle. Myös opinnäytetyölle löytyi aihe, joten loput opinnot menisivät sujuvasti yhdessä paikassa. Yhteistyö onkin sujunut jouhevasti, ja työt ovat sujuneet joustavasti etänä ja välillä toimistolla. Paljon on saanut tehdä omien aikataulujen mukaan, sekä sovittaen harjoittelun perhe-elämään. Työyhteisö on ollut rento, kannustava ja heidän kanssaan on ollut helppo toimia. Työtehtävät ovat olleet hyvin vaihtelevia, kokemuksia on kertynyt reppukaupalla ja itseään on päässyt toteuttamaan sekä haastamaan erilaisissa projekteissa. Koska suuntaudun digitaaliseen myyntiin ja markkinointiin, työtehtäviin on kuulunut mm. somen päivitys ja suunnittelu, uutisten kirjoittaminen, verkkosivujen päivittäminen ja kehittäminen, sekä verkkosivujen käytettävyystutkimuksen suunnittelu ja toteutus. Isoimpana tekijänä harjoittelun onnistumisessa nostan kuitenkin sen, että sinuun ja osaamiseesi luotetaan. On aivan eri lähtökohta tehdä ja oppia asioita, kun sinua ei epäillä joka käänteessä. Luottamus on antanut itselle motivaatiota tehdä asioita ja kokeilla uutta, ja sillä on ollut valtava merkitys myös oppimisen kannalta. Ehkä luottamuksen pohja löytyy siitä, että täällä on onnellisia ihmisiä, jolloin se väistämättä näkyy perusolemuksessakin. Ollaan luottavaisia sekä tyytyväisiä itseen ja toisiin. Teksti ja kuvat: Selina Kuure
Muonion kunta